<< Takaisin

Aluksi mietin, ettei lukiossa lyhyen matematiikan suorittanutta ja muutenkin parhaansa mukaan matematiikkaa vältellyt ihminen voi edes harkita hakemista tähän koulutukseen. Kuten insinööripiireissä sanotaan, ”bitti meni vinoon”, koska päätin tehdä hakemuksen ja motivaatiokirjeen, ja minut hyväksyttiin sisään.

Opiskeluni alkuvaiheessa tein matematiikan harjoitustunneilla havainnon, että monet insinööriopiskelijat pyrkivät täysin itsenäisesti ratkaisemaan vaativia tehtäviä. Olen aina uskonut yhteistyön voimaan ja siihen, että osana dynaamista ryhmää yksilö voi kehittyä asiassa kuin asiassa paremmaksi ja ennen kaikkea tehokkaammin. Olin kateellinen siitä, kun ilmiselvästi he olivat kehittyneempiä kuin minä. Vai olivatko sittenkään?

Kysyin viereisiltä kavereilta, että missä tehtävässä mennään. Vastaus oli päinvastainen kuin olin olettanut. He olivat yrittäneet ratkaista aivan samaa tehtävää kuin minä siinä onnistumatta. Ehdotin, pitäisikö meidän pohtia tätä yhdessä. Hyvin pian, kun yhdessä asiaa pähkäilimme, saimme tehtävän ratkaistua. Tätä jatkui siitä eteenpäin koko opiskeluajan, ja siitä oli varmasti apua kaikille.

Insinööriä pidetään yleisesti putkiaivona, joka näkee koko maailman lukuina ja omasta mielestään tietää aina kaiken (eikä myönnä virheitään). Näinhän se pitkälti on, mutta kun sitä hieman tökkii hereille ja houkuttelee keskustelemaan, hän voi vaikuttua myös muiden mielipiteistä. Se on vain itselleni outoa, että joku voi tuskailla saman ongelman kanssa monta tuntia tai pahimmillaan monta päivää kysymättä keneltäkään apua. Monesti kun pääsee selittämään toiselle jotain ratkaisua tai ongelmaa, niin voi valaistua itsekin asiaan syvemmin.

Vaikka hakiessani opiskelemaan minua kiinnosti Porin yliopistokeskuksen tarjoama monitieteellisyys, en koskaan saanut aikaiseksi suorittaa toisen yliopiston kursseja. Tärkeimmän poikkitieteellisen kokemuksen sain kuitenkin siitä, kun kävin päivittäin syömässä Ravintola Sofiassa yhdessä porukan kanssa, joka koostui vaihtelevasti tekniikan, humanistisen, taiteen, kauppatieteiden ja yhteiskuntatieteen opiskelijoista. Eli juuri niiden viiden tieteenhaaran edustajista, joita Porin yliopistokeskus ”tuottaa”.

Lounaspöytäämme sai tulla ketä vain ja harvemmin pöydässä oli hiljaista. Keskusteluaiheet liittyivät milloin opiskeluihin, milloin yhteiskunnallisiin asioihin ja elämän eri vaiheisiin. Vaikka asioista välillä riideltiin, ihmisten välinen kunnioitus säilyi. Ja tärkeintä oli, että kaikkia autettiin, kun oli aihetta. Jos jollain oli ongelmia oikeinkirjoittamisen tai kääntämiseen suhteen, apua sai, kun pyysi. Kun tarvittiin apua kesätöiden hankintaan, käytettiin verkostoja hyödyksi. Osa porukasta on edelleen valmistumisen jälkeen aktiivisesti kasassa lähinnä kahvittelun merkeissä. Vieläkin asioista keskustellaan tieteenalojen rajat ylittäen – ja hyvä niin. Yhteistyötä ei tulisi nähdä uhkana, vaan mahdollisuutena oppia uutta. Jokainen meistä voi välillä myöntää olevansa väärässä, se on inhimillistä.

Vaikka tässä kerronkin opiskeluun liittyvistä asioista, voi näitä samoja asioita hyödyntää työelämässä. Kysykää, keskustelkaa ja kyseenalaistakaa, älkääkä loukkaantuko, jos toinen ei ymmärrä tai on eri mieltä. Olen huomannut käyttäväni opiskeluaikanani omaksumiani yhteistyötaitoja työelämässä, jossa tänä päivänä on suuri rooli muuttuvassa maailmassa ainakin korkeakoulumaailmassa.
​​​​​​​

Jere Grönman

Kirjoittaja valmistui vuonna 2017 diplomi-insinööriksi Tampereen teknillisen yliopiston Porin yksiköstä ja työskentelee uuden yhdistyneen Tampereen yliopiston projektipäällikkönä aihealueina robotiikka, tekoäly ja IoT. Kirjoittaja on ollut auttamassa niin diplomi- ja pro gradu -töissä kuin väitöskirjan oikoluvussa yli tieteenalojen.