Mikä urasuunnittelu?

Joskus pitää vain hypätä sille ensimmäiselle kivelle ja odottaa, että vedenpinta laskee edestäpäin.
Opiskeluihin hyppäsin samanlaisella ajatuksella: katotaan nyt. Olin nuoruudessani vakaasti päättänyt pysyväni erossa kirjanpidosta ja taloushallinnosta. Kuitenkin ajauduin muutaman mutkan kautta kauppikseen ja sitä kautta kauppakorkeaan. Ihan kuin vahingossa, ilman suunnitelmia, löytyi oma ura. Tätä vastaan olen kuitenkin yrittänyt aina ajoittain taistella ja tehdä netissä uranvalintakyselyitä, että josko tällä kertaa saisin jonkun muun vastauksen, mutta ei. En ole taistellut siksi, että en pitäisi töistäni, vaan siksi, että en voi uskoa kaiken menneen niin helposti, ilman sen suurempia ajatteluita.
Opiskellessani en ajatellut myöskään sen pidemmälle. Kävin kursseja, joista pidin ja tein gradun aiheesta, joka kiinnosti. Ajauduin töihin yliopistoon, koska se vaikutti kiinnostavalta. Sitä se olikin lähes kymmenen vuoden ajan, mutta jälleen elämä päätti toisin. Piti tehdä valintoja. Päätin hypätä tuntemattomalle kivelle, ihan muualle. Ensin jännitti, miten oikein pärjään, mutta hyvinhän sitä pärjää, kun ei anna pelolle valtaa. Täytyy myöntää, että koulutuksen myötä olen saanut hyvät taidot tiedonhakuun ja se auttaa usein tilanteista selviämiseen.
Kun eräänä perjantaina työssäni seurakunnan talouspäällikkönä kannoin pöytiä siunaustilaisuutta varten ja sen jälkeen asettelin niihin pöytäliinoja, mietin, että tätäkö varten kävin kauppakorkeakoulun. Aloin pohtia tosissani urasuunnittelua ja sitä, mitä haluan tehdä elämässäni aina pakenevaan eläkeikään asti. Ei riitä, että on työ. Vaikka kehotetaankin olemaan kiitollinen siitä, että on töitä, sitä haluaa kuitenkin enemmän. Haluaa työn, joka antaa enemmän kuin ottaa; työn, joka inspiroi, joka saa liekin palamaan sisällä. Se hetki muutti ajatukseni. En enää hypännyt vain seuraavalle kivelle, vaan tarrasin isompaan lohkareeseen.
Niin, kadehdinko todella niitä, joilla oli kaikki suunniteltu jo parikymppisenä? Enpä taida kuitenkaan. Olen ylpeä jokaisesta kivestä, jonka olen ylittänyt. Olen oikeastaan iloinen, että olen ollut rohkea, välillä ehkä tyhmänrohkeakin. Olen aina seissyt päätösteni takana kuitenkaan sulkematta lopullisesti yhtään ovea takanani.
Jokaisella on oma polkunsa. Toisilla se on suorempi, toisilla kiemurainen ja kivinen. Kannattaa kulkea avoimin mielin karikkojenkin keskellä, sillä koskaan ei tiedä, mitä ihanaa odottaa edessäpäin.