<< Takaisin

​​​​​​​Välillä se iskee. Joku hämmästys siitä, että olen tosiaan täällä. Päätin syksyllä aloittaa opinnot kansainvälisten suhteiden ja diplomatian maisteriohjelmassa Prahassa, enkä vielä iltalenkillä tahdo uskoa silmiäni. Vastarannalla komeilee massiivinen valaistu Prahan linna.

Vastahan minä hämmästelin yliopistokeskuksen käytävillä sitä, miten ihmeessä päädyin Poriin.

Tšekkiläisten kanssa Suomesta puhuttaessa esille nousee aina koulutus. Tšekit arvostavat suomalaista koulutusta, he tietävät sen olevan maailman parhainta tasoa. Eikä sitä tarvitse suomalaiselle kertoa, tiedämme sen varsin hyvin itsekin.

Niin opetus- ja kulttuuriministeriössä kuin oppilaitoksissakin pohditaan kuumeisesti, miten tätä kansallisaarretta tulisi vaalia. Täällä maailmalla toisenlaisessa oppimisympäristössä sitä pohdin minäkin.
Puheissa korostuu, ettei menneisyyden menestykseen voi jäädä makaamaan. Pitää uudistua, kehittyä, ottaa oppisuunnitelmiin itseohjautuvuutta, yksilökeskeisyyttä ja ilmiöoppimista. Vahvistaa yhteyksiä työelämään, mistä on ammattikoulutuksessa ollut enää hiuksenhieno matka opetusvastuun siirtämiseen työpaikoille.

Olen huolissani siitä, ettei uudistumis- ja tehostamisinnossa tuhota sitä perustaa, jonka päälle menneiden sukupolvien menestys on rakennettu. Ettei tuhottaisi sitä, mikä on toimivaa.

Itselleni se on ollut, ja on yhä, puurtamisen opettelua. Sitä sitkeää, istumalihaksia kuluttavaa, motivaatio-tulee-tekemällä-eikä-odottamalla -tyyppistä tanttua, jonka ympärille opiskelun ja myös tieteen tekemisen arki muodostuu.

En ole tieteen tekijä, ainakaan vielä, mutta muistan pääministeri Sipilän hallituksen koulutusleikkausten jälkimainingeissa kuulleeni akateemikoilta toiveita siitä, ettei vahvaa perustutkimusta unohdeta. Se vaatii myös rahaa, vaikka raha ei kaikkia tulevaisuuden haasteita ratkaisekaan.

Suomalaisesta yliopistokoulutuksesta puhuttaessa pohditaan, mikseivät maan yliopistot pääse huippusijoille kansainvälisissä luokituksissa. Pohditaan, onko suomalainen koululaitos jotenkin tasapäistävä, onko riittävästi kriittistä massaa?

Tasapäisyys voi olla myös suuri lahja.

Se mahdollistaa sen, että Porista, jota ei pidetä perinteikkäänä ja tunnettuna yliopistokaupunkina, voi ponnistaa vaikka Prahaan. Minulle arvokkain Porin yliopistokeskuksessa oppimistani asioista oli oppimaan oppiminen. Suomalaisessa koulujärjestelmässä sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, missä koulu sijaitsee tai miten perinteikäs, mahtava tai arvostettu yliopisto on.

Se ei ole tasapäistämistä, se on mahdollisuus. Maailma on avoin sille, joka sinne halajaa.

Pori – Praha – Pariisi – Pietari – Pyeonchang! Tai Puolanka. Kaikki on mahdollista.

​​​​​​​Elina Valtonen

Kirjoittaja on valmistunut Porin yliopistokeskuksesta vuonna 2014 ja on sen jälkeen työskennellyt muun muassa laskuttajana ja toimittajana. Tällä hetkellä hän opiskelee Prahassa kansainvälisten suhteiden ja diplomatian maisteriohjelmassa.