Pääkirjoitus | 12.12.2019 13:00
Porin yliopistokeskus muistelevan humanistin silmin
Parikymmentä vuotta sitten kulttuurihistorian professori Kari Immonen pysäytti vastavalmistuneen filosofian lisensiaatin Turun yliopiston historian laitoksen käytävällä ja kysyi: “Lähdeks suunnitteleen uutta oppiainetta? ”
”Ilman muuta…”, vastasi se melkein työtön lisensiaatti, joka puurrettuaan muutaman vuoden ranskankielisen materiaalin ja erilaisten teoreettisten ja historianfilosofisten kysymysten parissa oli valmis tarttumaan mihin tahansa käytännön työhön. Vasta muutaman sekunnin kuluttua lisensiaatti älysi kysyä: ”Mutta mitä?” Ja professori vastasi: ”Ei mitä vaan mihin. Poriin.” Lisensiaatti räpäytti silmiään, mutta tajusi jo suostuneensa.
Niin minä päädyin suunnittelijaksi Turun yliopiston silloisen Historian laitoksen Satakunta-hankkeeseen. Suunnittelutyössä puurrettiin melkein vuosi. Poriin perustettiin neljä Suomessa uutta humanistista oppiainetta: maisemantutkimus, digitaalinen kulttuuri, kulttuurien tutkimus ja historiantutkimus. Lisensiaatti pakkasi perheensä ja suuntasi tänne lännen ääreen historian lehtoriksi. Lisensiaatin tutkimuskohde, ranskalainen historioitsija Marc Bloch, oli hänkin aikanaan joutunut 1920-luvulla pakkaamaan tavaransa ja siirtymään rajaseudulle Strasbourgiin muokkaamaan uutta yliopistoa. Eihän tämä Pori ihan Strasbourg ollut, mutta joki oli kuitenkin komea, raatihuone eurooppalainen, ja joen takana aukesi Suomen komein rakennettu teollisuusmaisema.
Syksyllä 2001 yhden hengen luotsaama historiantutkimuksen oppiaine oli kolmen muun uuden oppianeemme tavoin valmis ottamaan Porin Puuvillatehtaaseen ensimmäiset opiskelijat. Sopeutuminen vaati hetken, mutta hetki taisi mennä kaupungiltakin humanistien sulatteluun.
Seuraavana vappuna kuulimme kaupunginjohtaja Martti Sinisalmen analysoivan kaupungissa tapahtunutta muutosta: Yliopisto-opetuksen vaikutukset olivat totisesti alkaneet näkyä Porissa. Jokirantaa perinteisesti kansoittanut varttuneempi tenunenäkaarti on vaihtunut sivilisoituneesti punanenäisiin opiskelijoihin. Jokainen muutos sisältää myös jatkuvuutta kantavia elementtejä.
Työsopimukseni oli tietysti määräaikainen ja aika ajoin katkolla. Olin lähtenyt epävarmaan hankkeeseen. Epävarmuutta kesti vuosia. Luotsaamaani historiantutkimuksen oppiaineeseen ehdittiin ottaa vain yksi sisäänotollinen opiskelijoita, sillä vuoden 2001-2002 aikana Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen rahoituksesta leikattiin miljoona silloista markkaa, ja neljän oppiaineen kokonaisuudeksi ajateltu kokonaisuus supistui kolmeen oppiaineeseen. Ongelma ratkaistiin luovasti: historiantutkimuksen ja kulttuurien tutkimuksen oppiaineet yhdistämällä syntyi jälleen uusi oppiaine, joka sai nimen ”Kulttuuriperinnön tutkimus”. Lännen ääreen emigroituneen lisensiaatin väitöskirjahanke tietysti viivästyi muutamalla vuodella, kun oli paneuduttava uuden oppiaineen suunnitteluun.
Täällä sitä edelleenkin ollaan edistämässä vapaata tutkimusta ynnä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antamassa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattamassa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.
Kulttuuriperinnön tutkimuksen oppiaine järjesti 29.11.2019 Puuvillatehtaalla pienen seminaarin, jossa eri yliopistoista tänne saapuneet ammattihistorioitsijat pääsivät keskustelemaan keskenään. Katseeni poimi salista yhden jos toisenkin 2000-luvun alussa Porissa opintonsa aloittaneen humanistin. Humanistien vaikuttavuutta on vaikea pisteyttää tai mitata, mutta onneksi se on luettavissa: Nämäkin opiskelijat olivat ajan myötä valmistuneet maistereiksi ja tohtoreiksi, julkaisseet kirjoja ja muokanneet lähtemättömästi porilaista historiatietoisuutta ja identiteettiä.
Anna Sivula
Kirjoittaja on kulttuuriperinnön tutkimuksen professori, Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelman johtaja, Porin yliopistokeskuksen varajohtaja sekä Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen varajohtaja.
Kiva: Tommi Iivonen