Suomalaisia luontosuhteita on yhtä monta kuin on suomalaisia

FT Ilona Hankosen maisemantutkimuksen oppiaineen väitöskirjassa pureuduttiin luonnossa olemiseen nimenomaan luonto ja kulttuuriympäristö yhdistäen. Luonnon paikat ovat kulttuurin kyllästämiä ja osa jokaisen ihmisen arkea.


Suomi on stereotyyppisessä kansainvälisessä brändissä tuhansien järvien maa, mutta myös tunturien, rannikoiden, puhtaan ilman ja koskemattoman villin luonnon maa.

FT Ilona Hankosen väitöskirja on tapaustutkimus, jonka aineiston perusteella ei voida tehdä mitään yleistyksiä suomalaisten luontosuhteesta. Sen sijaan tutkimuksen perusteella yleistäminen kohdistuu teoriaan eli tietyn teoreettisen työkalun soveltuvuutta testataan.

Suomalaisten luontokäsitys

Hankonen valottaa tutkimuksensa yleistä merkitystä:

- En usko, että on olemassa mitään suomalaista luontosuhdetta erillään muunmaalaisten luontosuhteesta. Suomalaisilla on luontosuhteita yhtä paljon kuin on suomalaisiakin. Suomalainen luontosuhde käsitteenä kuvastaa nationalistisia identiteettiprojekteja, joissa luontoon liittyviä teemoja on käytetty esimerkiksi rakennusaineena.

Hankosen väitöskirjassa Ihmisiä metsässä – Luonto kulttuuriympäristökysymyksenä keskitytään aikaisemmasta poiketen kokemukselliseen puoleen. Hankosen mukaan luonnossa ihminen suuntaa toimintaansa, oppii ympäristöstään ja saa elämyksiä elollisten ja elottomien luonnonelementtien kanssa. Näihin kuuluvat myös esineet ja aineettomat toimijat, sosiaaliset käytännöt, yhteisöt ja ajattelu- ja puhetavat. Luonto on tutkimuksessa nähty uudesta näkökulmasta kulttuurisena ympäristönä.

FT Ilona Hankonen tutki väitöskirjassaan suomalaisten luontosuhdetta kävelyhaastatteluiden avulla.

FT Ilona Hankonen tutki väitöskirjassaan suomalaisten luontosuhdetta kävelyhaastatteluiden avulla.

Hankosen tutkimuksessa ihminen on näin suhteessa toiseen ylipäätään kaksinapaisena, kahtiajakautuvana. Hankosen laadullinen tutkimus perustuu luonnossa aktiivisesti olevien henkilöiden kävelyhaastatteluihin, jotka toteutettiin näiden valitsemissa ympäristöissä.

Mutta entä sitten luonto ja kulttuuri – ovatko ne erillisiä?

- Tämä on niitä isoja filosofisia kysymyksiä, joihin ei ole yhtä eikä oikeaa vastausta. Itse humanistina, varovaisesti ja kriittisesti posthumanistiseen teoriaan suuntautuvana näen, että ero on, mutta se on huokoinen. Kulttuurissa on mukana ihmisen lisäksi muita toimijoita: esineitä, koneita, kasveja, eläimiä, vesistöjä.

Luontosuhteiden moninaisuus

Onko nykysuomalaisen luontosuhde ainoastaan sentimentaalinen? Hankosen mukaan ei, sillä luonto on ennen kaikkea elettyä materiaalista ja kehollista ympäristöä. Luonto on mustikkapaikkoja, karpalosoita, taimikonhoitoa, hirvipassipaikkoja ja kaupunkiluontoa työmatkalla, tai luonnonsuojelun, metsästyksen tai virkistyksen järjestötoimijoiden talkoilla kunnostamia puroja, lintukosteikoita tai retkeilyreittejä.

Kulttuurista tulee kuitenkin tyhjä käsite, mikäli sen piiriin otetaan esimerkiksi Porin mustavaristen pesimäkoloniat sosiaalisine suhteineen ja rakennustekniikoineen sellaisenaan. Ihmisen moninaiset tavat suhtautua mustavariksiin ja elämään niiden kanssa ovat kulttuuria ja siinä mielessä mustavarikset osallistuvat kulttuurin tuottamiseen.

Vaikka ihminen on toki biologisena oliona osa luontoa, kaiken näkeminen pelkästään osana luontoa tyhjentää luonnon käsitteen, jonka jälkeen se ei merkitse mitään. Tiettyjä käsitteellisiä rajanvetoja on tehtävä, jotta todellisuus voisi olla ymmärrettävissä. Luonto on kuitenkin luontevasti nähtävissä kiinteästi kulttuurin osana.

Teksti: Jyri Luonila
Kuva: sammaleesta Esa Hankonen