23.04.2015 22:41

Kansainvälisyydestä ja kansainvälistymisestä

Olen jo yli kaksi vuosikymmentä inhonnut sanaa kansainvälistyminen. Vaistonvarainen reaktioni siihen muistuttaa keihäänheittäjä Seppo Rädyn reaktiota sanaan ooppera.

Sanon näin, vaikka nykyiseen työnkuvaani kuuluu nimenomaan kansainvälistymisen edistäminen. Miksi tämä ristiriita?

Sana kansainvälisyys on minulle tärkeä. Kansainvälisyys suppeasti ymmärrettynä, kuten valtiorajat ylittävä yhteistyö, opiskelijaliikkuvuus ja matkailu. Ja vielä enemmän sana laajasti ymmärrettynä: ihmisten kohtaaminen, kulttuurien kohtaaminen, mahdollisuus uuden oppimiseen. Tai vielä laajemmin: vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteet, jotka − kaikessa ristiriitaisuudessaan − haastavat yhä poliittisen nationalismin kapeakatseisuuden.

Sanasta kansainvälisyys tulee myös mieleen 1900-luvun merkittävin taiteilija Charles Chaplin. Mykkäelokuva Chaplinin poika (1921) on universaalia elokuvaa, joka liikuttaa katsojan tunteita hänen kulttuuritaustastaan riippumatta. Chaplinin taide ylittää ihmisiä erottavat kieli- kulttuuri, sukupuoli- ja sukupolvirajat. Tai näin itse kuvittelen.

Kansainvälisyys välittyy siis minulle arvostettavana ja tavoiteltavana asiana. Kansainvälistyminen-sanassa on kuitenkin toisenlainen klangi. Se sisältää imperatiivin, että meidän on tultava joksikin. Kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin, perusteena oli kansainvälistyminen, Kun Suomi vaihtoi markat euroiksi, kansainvälistyminen oli yksi pääargumenteista. Sillä perusteltiin myös yliopistouudistusta. Kansainvälistyminen on siis taikasana, pakeneva maali, johon vetoamalla voidaan perustella mitä erilaisimpia asioita. Se antaa ymmärtää, että emme ole vieläkään tarpeeksi kansainvälisiä. Vaikka oikeasti yliopiston opetus ja tutkimus ovat nykyään lähtökohtaisesti kansainvälisiä. Se yliopistomaailma, johon tulin opiskelijaksi neljännesvuosista vuotta sitten, oli aika lailla erilainen.

Omassa työssäni olen saanut etuoikeuden tutustua yliopistokeskukseen saapuneisiin vaihto-opiskelijoihin. Siinä olen nähnyt innostavia asioita kansainvälisyydestä. Turkkilaisia opiskelijoita, jotka hihkuvat innosta nähdessään Porissa lunta. Saksalaisia opiskelijoita, jotka ihmettelevät, miksi Suomessa professoreita voi kutsua etunimeltä. Suomalaisia opiskelijatutoreita, joka ovat laittaneet itsensä likoon auttaessaan vaihtareita tutustumaan suomalaiseen kulttuuriin. Opetushenkilökuntaa, jotka tarjoutuvat pyyteettömästi luennoimaan englanniksi.

Tai tshekkiläisen opiskelijan Davidin, joka lähti juuri äsken takaisin kotimaahansa. Heti tänne tultuaan David perusti syksyllä Swing Dance -ryhmän. Järjesti sopivat tilat ja antoi tanssiopetusta. Ennen lähtöään hän meni vapaaehtoistyöhön Kaarisillan kouluun pitämään yläkoululaisille ATK-tunteja ja antamaan englannin tukiopetusta. Kaiken tämän hän teki oma-aloitteisesti, opintojen ohella. Motiivina eivät olleet opintopisteet, vaan uusien kokemusten saaminen ja niiden jakaminen. Sitä voisi kutsua myös kansainvälisyydeksi.

Tiivistäen: tarvitsemme enemmän kansainvälisyyttä ja vähemmän puhetta kansainvälistymisestä.

Kimmo Ahonen
projektipäällikkö, KV-palvelut TTY