Teiltä viedään rahat, teitä potkitaan päähän!

Lupauduin kirjoittamaan alumnikolumnin, kun olin elokuussa työmatkalla Kiinassa. ”Lähes kolme kuukautta aikaa, hyvin ehtii!” Näin ajattelin silloin, ja nyt kuitenkin kirjoitan päivää ennen deadlinea. Minulla on tunne, että tämä on tapahtunut aiemminkin. Niin, opiskeluaikoina oli luentopäiväkirjaa, pienoistutkielmaa ja ties mitä, jotka palautin usein deadlinea hipoen. Ehkä ensimmäisen alumnikolumnin tarkoitus on tavoittaa opiskeluajan mentaliteetti. Valmistumisesta on kulunut pari vuotta, mutta tuntuu kuin siitä olisi vieläkin pidempi aika. 

Seitsemän vuotta. Yhdeksän vuotta. Nämä ovat vuosia, jotka olin kirjoilla yliopistoissa. Ensiksi mainittu Turun yliopistossa, jälkimmäinen Vaasan yliopistossa. Tein kahta tutkintoa samaan aikaan, paljon myös töitä. Alkuun oli paljon suunnitelmallisuutta: ”minusta tulee virkamies!” Ja myöhemmin: ”en tiedä vieläkään mikä minusta tulee isona.” Perustin opiskeluaikana perheen. Moni mahtoi matkan varrella miettiä, valmistuuko tuo Telaranta koskaan. Tässä sitä kuitenkin nyt ollaan. Virkamiehenä.

Bergen, Vilna, Visby, Xiamen, Wismar, Stralsund, Reykjavik. Kaupunkeja, joissa olen käynyt työmatkalla vuoden sisällä. ”Matkailu avartaa.” Klisee, mutta totta. Opiskeluaikana vältin lentomatkustamista ympäristösyistä. Jopa Pointerin hallituksen opintomatkan ehdoksi asetin lentämättömyyden, joten menimme laivalla Puolaan. Nyt olen vuoden aikana matkustanut lentokoneella varmaan enemmän kuin koko elämäni aikana aiemmin. Keski-ikäisyys häämöttää, auto kuitenkin puuttuu.

Kun Nato pommitti Jugoslaviaa viime vuosituhannen loppupuolella, olin osoittamassa mieltä Yhdysvaltojen suurlähetystön ulkopuolella. Kun Trump valittiin presidentiksi, tyydyin vain toteamaan lapsilleni: ”Ei se mitään muuria rakenna.” Keski-ikäisen apatiaa.

Matka kulttuuriympäristöalan virkamieheksi on ollut pitkä, ehkä myös hieman utuinen. Matkassa on ollut monta onnekasta sattumaa, mutta jollakin tavalla oppiaineet, luottamustoimet ja erilaiset pätkätyöt ovat ohjanneet kohti nykyistä työtä. Opiskeluajan kaoottisuus hahmottuu jälkeenpäin selkeinä, tiedostettuina valintoina. Näin sen pitikin mennä.

Aloitin opiskeluni silloin, kun opintoaikojen rajaukset tulivat voimaan. Vaikka rajaukset sotivat tiettyä yliopistomaailman vapautta vastaan, ne toivat turvaa miehelle, joka tarvitsee deadlinet. Vastapainona opintotukea kehitettiin, se sidottiin indeksiin ja sitä korotettiin. Itse en näistä jälkimmäisistä päässyt juuri nauttimaan, mutta tunsin hyvää mieltä: ”viimeinkin opiskelijoita arvostetaan”. Opiskeluaikanani oli käytettävissä peräti 70 opintotukikuukautta, jos suoritti useampaa tutkintoa.

Opintotuen korotukset olivat suurelta osin opiskelijaliikkeen sekä edistyksellisten poliitikkojen ansiota. Tätä riemua ei kuitenkaan kauan riittänyt. Nykyisen hallituksen suunnittelemat opintotuen leikkaukset eivät ainoastaan vie pois muutama vuosi sitten saavutettuja uudistuksia, vaan ne vievät opintotuen minun opiskeluaikaakin heikommalle tasolle. Kohti luokkayhteiskuntaa.

Opiskelijat, älkää luovuttako! Käyttäkää joukkovoimaa, kapinoikaa ja lakkoilkaa! Älkää antako valtaa kenellekään yli kolmikymppiselle. Sivistysyliopiston kohtalo saattaa olla teidän käsissänne. Tämän kaiken ohella, muistakaa edelleen nauttia opiskelusta ja opiskeluelämästä.

Jussi Telaranta

Kirjoittaja on valmistunut filosofian maisteriksi Turun yliopistosta sekä hallintotieteiden maisteriksi Vaasan yliopistosta. Jussi on Rauman kaupungin virkamies tittelillä ”maailmanperintökoordinaattori”.